perjantai 27. tammikuuta 2017

Elämä väsymysoireen kanssa Osa 1.

Kesällä vuonna 2011 sairaalassa maatessani sain toistuvasti kuulla hoitajilta miten hieno ja lämmin ilmanala ulkona vallitsi. Olin toipunut jo sen verran toisesta aivoinfarktista, että aina tuollaisia puheita kuultuani minussa heräsi luonnollinen kaipuu päästä nauttimaan tuosta meille suomalaisille niin ainutlaatuisesta vuodenajasta, johon minä sain tuolloin pelkästään visuaalisen kosketuspinnan ikkunan toiselta puolelta. Olin kuitenkin tietoinen siitä, että minun oli hyvä olla tuolloin hoidettavana, koska olin sairastunut vakavasti ja syytä sairastumisiin ei ollut vielä löytynyt.

Kuin ihmeen kaupalla, sain kuitenkin hetken aikaa vielä nauttia tuosta lämpimästä kesästä, kun minut kotiutettiin vain muutaman viikon sairaalajakson jälkeen ja pääsin viimein kokemaan miltä uudenlainen arki kotona tuntui. Minun sairastuminen oli jäänyt mysteeriksi ja minulle aloitettiin eri kuntoutumismuotoja.
Kotiin pääsyn paras asia oli, kun pääsin viimein näkemään koirani. En ollut ikinä joutunut olemaan erossa niistä niin pitkään, kuin mitä tuolloin olin ollut. Aloin välittömästi käymään koirieni kanssa lyhyillä lenkeillä oman korttelin ympäri, vaikka askeleeni eivät vielä olleet tipuaskelia kummempia ja koska en ollut muutenkaan palautunut täysin kehoni toisen puolen halvaantumisesta, niin jouduin turvautumaan vielä keppiin.
Pääsin kuitenkin tuostakin nopeasti eroon, josta taitaa suurin kiitos kuulua noille minun nelijalkaisille fysioterapeuteille. Kun aloin horjumaan eteenpäin pelkästään omien jalkojeni turvin, niin aloin laajentamaan välittömästi reviiriäni, koska minusta tuntui, että mitä enemmän vietin aikaa ihmisten ilmoilla, niin sitä paremmin se minua kuntoutti.

Vaikka fyysisesti minun kuntoutuminen eteni hyvää vauhtia, niin pääni sisällä jouduin käymään kuitenkin raskasta työtä selvitäkseni jokapäiväisestä arjesta. Huomasin muun muassa, että kuinka erilaista ja vaikeaa minun oli nyt olla ihmisten parissa.
Sain vielä tuolloin omilta vanhemmiltani paljon apua ja vietin heidän kanssaan runsaasti aikaa. Sosiaalisissa tilanteissa minulle tuli nyt jokin näkymätön raja vastaan omassa jaksamisessa. En pystynyt enää ottamaan normaalia vuorovaikutuksen aikana syntyvää informaatiota vastaan samalla tavalla kuin ennen. Näkemäni liikkeet, kuulemani äänet ja mielen sisällä tapahtuva tiedonkäsittely loi minulle olon, joka tunnetaan myös nimellä aivoväsymys.

Vuosien varrella kuntoutumiseni aikana ei mikään ole ollut niin haastavaa ja raskasta, kuin etsiä tapoja elää tämän väsymyksen kanssa, koska se tuntuu seuraavan minua kaikkialle. Se on vienyt minulta työkyvyn ja olen joutunut jäämään sen vuoksi eläkkeelle. En ole voinut olla enää kiinni missään ryhmässä, esimerkiksi koulussa tai harrastuksissa, koska väsymys tuottaa minulle niin epämiellyttävän olon, että se muuttaa täysin minun normaalin tavan tuntea ympäröivä maailma ja tämä tunne muuttuneesta ympäristöstä on pahimmillaan niin voimakas, että se on johtanut jopa paniikkikohtaukseen.
                      Äärirajoilla ollessani kommunikaatio ihmisten kanssa ei tunnu enää luontevalle ja vaikka olen koettanut selitellä itselleni lukuisia kertoja kaiken olevan kiinni tästä jokapäiväisestä väsymyksestä, niin en saa enää otetta siitä ”minä olen”-tunteesta, joka minä olen aamulla herätessäni ja joka on paljon vahvempi, kuin väsynyt minä. Aivan kuin väsymyksestä olisi tullut minun herra, jolle ei sanota vastaan ja joka sanelee arkipäivän pelisäännöt.

Tämän hankalan oirekuvan kanssa eläminen on synnyttänyt minussa luonnollisen reaktion karttaa sellaisia tilanteita, jotka voisivat edesauttaa väsymisen sekä siitä seuraavan tukalan olon synnyn. Olen onneksi vuosien varrella oppinut jollain tapaa elämään ja hyväksymään tuota aivoväsymyksen tuottamaa tukalaa oloa ja minun ei tarvitse olla enää niin varpaillaan kuin ennen, mutta liika on tänäkin päivänä liikaa. Vaikka tiedän, että menneessä ei pitäisi elää ja eri tilanteet pitäisi ottaa vastaan puhtaalta pöydältä, niin väsymysoire on kuitenkin jättänyt minuun niin syvät arvet, että mörköjä alkaa heti putkahdella kaapista ulos, kun ne saavat siihen vähänkään syytä.
                      Aivan kuntoutumiseni alkuaikoina aivoni kuormittuivat aivoärsykkeistä niin paljon, että esimerkiksi tutussa kaupungissa en välttämättä tiennyt missä olen. Tämä tapahtui monesti auton kyydissä ollessani, jolloin aivoni saivat ärsykkeitä nopeaan tahtiin ympärillä tapahtuvista asioista. Jouduin tuolloin usein kysymään kuskilta meidän olinpaikkaa, vaikka sijaintimme olisi ollut minulle ”selvinpäin” itsestään selvä. Muistan myös tilanteita, kun en löytänyt edes kaupan kassalta ulos, vaikka ulko-ovi olisi ollut suoraan edessä.

                      Kun tällaisia asioita kokee, niin psyykkinen kuormitus voi olla ihmiselle niin runsasta, että kokemuksia voi olla vaikea käsitellä ja niiden kanssa ei hetkessä opi elämään. Minulla meni vuosikausia ennen kuin ymmärsin sen, että joudun uhrautumaan elämässäni joidenkin asioiden edessä, jotta elämisestä väsymyksen kanssa voisi tulla minulle edes jokseenkin mieluista.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Ei tuulta siipien alla

Kapustavaara, Kuusamo

Olen nyt tehnyt tämän vuoden puolella kaksi yhden yön kestävää retkeä, jotka kummatkin olen nukkunut teltassa. Ensimmäisellä retkellä totesin, että minulla ei ole koiralleni riittävästi pehkuja mukana, jotta se tarkenee nukkua yön yli ja korjasin tilanteen seuraavaa retkeä ajatellen, ottamalla sinne mukaan hieman lisää lämmikettä, mutta sekään ei ollut riittävästi.
Koska voin kuljettaa ahkiossa vain rajallisen määrän tarvikkeita, niin olen joutunut harmikseni toteamaan, että Kamista, joka on pääasiassa sisällä pidetty koira, ei ole teltassa nukkujaksi näillä varusteilla. Näin ollen en voi tehdä sen kanssa talvivaelluksia ainakaan nyt kylmimmän talven aikaan.
                      Olen kuitenkin oppinut tässä elämässä sen, että tuleen ei kannata jäädä makaamaan, jos se tekee kipeää, vaan sieltä kannattaa nousta pois helpottaakseen omaa oloa. Sama koskee minun tämän vuoden itselleni asettamaan haasteeseen sekä haaveiluun talviretkeilystä. Jos tämä tapa retkeillä ei toimi, niin on syytä vaihtaa suunnitelmia.

Ei se aurinko vielä kovin korkealla paista

Heti vuoden ensimmäisenä päivänä lähdimme yhdessä Kamin kanssa ensimmäiselle retkelle, joka oli tarkoitus kestää muutaman päivän. Intoa täynnä suuntasimme matkamme Kuusamon Kapustavaaran päällä sijaitsevalle kodalle, missä pidimme nuotiota illan ja illan tullen pystytin kodan pihalle teltan, jonne kömmimme sisälle.
                      Minulla oli mukana yhden hengen tunneliteltta, jonka olin aiemmin talvella hankkinut seuraavaa kesää varten vaelluskäyttöön ja jossa en ollut vielä nukkunut ainuttakaan yötä. Halusin kuitenkin myös kokeilla sen toimivuutta talvella, johon se on myöskin sovelias, mutta totesin sen olevan sellaisenaan omassa käytössä talvella hieman ahtaan puoleinen, varsinkin, kun sisällä nukkui minun lisäksi myös koira.
Suunnittelin, että kesällä virittäisin teltan eteen aina katoksen, jossa Kami saisi nukkua ja jotta saisin lisää sekä suojaa huonoilla keleillä, mutta tulin siihen tulokseen, että se olisi talvellakin hyvä lisä, koska on tympeä levitellä aamulla kamat teltan ulkopuolelle lumisateen ja tuiskun keskellä.

13 kilometrin päivämatkan jälkeen minulla jatkui työt
Koska teltassa oli nyt pienempi tila, mihin olin aiemmin tottunut, niin jouduimme ensimmäistä kertaa nukkumaan Kamin kanssa kylki kyljessä kiinni. Vaikka tiesin, että sisällä pidetyllä koiralla ei ole hyvää pakkasensietokykyä, niin olin siinä uskossa, että huolellisella kapaloinnilla se kyllä pärjää. 
Tunsin kuitenkin koko yön kuinka koira tutisi kylmästä ja tämä tietenkin vaikutti vahvasti myös minun yöuniin, koska olin huolissani koiran hyvinvoinnista. Koetin keksiä, että kuinka voisin tehdä sen olon paremmaksi ja kokeilin muun muassa nukkua siten, että levitin oman toisen makuupussin meille molemmille peitoksi, mutta silloin tuo vajaan parinkymmenen pakkasasteen ilmanala pääsi myös minun iholle turhan voimakkaasti ja jouduin omimaan pussin takaisin itselle. Koetin myös nukkua seuraavaksi koira kainalossa, mutta ei sekään ollut sen parempi ratkaisu.
Heräilin tuona yönä toistuvasti samaan tutinaan ja aloin loppujen lopuksi olemaan sen vuoksi niin unen pöpperössä, että aloin itse sekoilemaan vanhan lapsuuden trauman kanssa, mikä ei ole näyttäytynyt minulle yli 20-vuoteen. Minut valtasi yöllä herätessä ahtaan paikan kammo, jota koin sen vuoksi, kun olin niin vuorautunut makuupussien sisälle, että sieltä pilkisti pelkästään nenänpää ja aina silmät avattua teltan katto tuntui olevan todella matalalla, mikä sai minut tuntemaan tilan vielä ahtaammalta.
Välillä minun olo oli niin ahdistava, että melkein olin työntää pääni teltan ulkopuolelle, jotta saisin tilan tuntua ympärille ja tarvitsin todella päättäväistä mielenhallintaa pitääkseni itseni kasassa.

Mahtavaa, kun meillä on tällaisia paikkoja!
Kun aamu valkeni, niin olimme kummatkin selvinneet tuosta kammottavasta yöstä ja olimme hyvin väsyneitä. Yö osoitti minulle, että Kami tarvitsee ehdottomasti oman ”makuupussin” ja minunkin varusteissa menee pakkasraja jossain -15 asteen tietämillä. Tuollaisessa pakkasessa voisin ehkä nukkua yhtäjaksoisesti, mikä on retkellä äärimmäisen tärkeää, koska mahdollinen seuraavan päivän vaeltaminen vaatii aina voimia ja huonosti nukuttu yö ei niitä paljoa anna.
                      Siirryin teltasta miltei välittömästi tekemään tulet kotaan, minne olin pilkkonut puita valmiiksi ja aloitin aamupalan valmistamisen, jonka jälkeen lähdin Kamin kanssa vaeltamaan kohti kotia todella allapäin, koska jouduimme keskeyttämään retken. Minulla kuitenkin hyvin päättäväinen olo siitä, että aloitan heti kotiin päästyä valmistelut seuraavaa retkeä varten ja panostan enemmän Kamin tarpeisiin selviytyä lämpimänä yön yli



Ukonjärvi, Kuusamo

Kun kireimmät yli -30 asteen pakkaset olivat helpottamassa, niin päätin, että nyt lähdemme kolmen yön vaellukselle kiertelemään lähiseudun järviä sekä lampia. Varustauduin matkaan siten, että jätin yhden hengen teltasta sisäteltan pois, mikä antaisi meille hieman lisää tilaa ja Kamille oli tiedossa paremmat lämpöeristeet yöksi.

Ei se pakkanen pahalta tunnu, jos liikkeellä pysyy
Liikkeelle lähdettyämme lämpömittari näytti vielä noin -25 pakkasastetta, mutta ilma oli koko ajan lauhtumaan päin ja ensimmäiselle yölle oli luvattu suurin piirtein samanlaisia pakkaslukemia, kuin mitä olimme kokeneet Kapustavaaran laella.
                      Vaikka ilma oli kirkas ja kylmä, niin se ei haitannut juurikaan etenemistä, vaikkakin se hieman matkantekoa hidasti. Suuren osan matkaa pääsimme kävelemään moottorikelkan jälkeä ja tietä pitkin, mutta viimeiset puolikilometriä jouduin kävelemään lumikengillä kohti Ukonjärveä. En perustanut leiriä aivan rantaan, josta meillä oli tarkoitus jatkaa etenemistä jäitä pitkin, vaan jäin hakemaan suojaa metsästä alkavan tuulen varalta.

Aurinkoenergiaa
Kun olin tampannut teltalle riittävän alueen, pystyttänyt teltan ja kun olin saanut kamat sisälle, niin kaivoin välittömästi monipolttoainekeittimen esille, jotta saisimme telttaan hieman lämpöä. Esilämmitin keittimen teltan ulkopuolella, jotta siitä nousevat liekit eivät osuisi matalalla olevaan kattoon.
                      Liekki palaa bensakeittimessä todella kuumana ja kun nostin sen sisälle, niin huomasin melkein välittömästi, kuinka se alkoi lämmittämään telttaa, mutta hetken päästä keittimestä syntyvä katku sai minun silmät kirveltämään ja jouduin työntämään nopeasti pään ulos helpottaakseni tuota oloa. Jouduin tuon katkun vuoksi jättämään tuuletuskanavia niin avoimeksi, että keittimestä tuottama lämpö hävisi melkein saman tien taivaan tuuliin.
En ollut aikaisemmin törmännyt tähän ongelmaan, kun olin käyttänyt keitintä isommassa teltassa samalla polttoaineella. Jouduin pettymykseksi toteamaan, että on turha haaveilla lisälämmöstä keittimen avulla ja kaivauduin makuupussiin hakemaan lämpöä heti, kun sain syötyä maittavan aterian.

Kaikki levällään
Makuupussissa makoillessani totesin, että en meinaa enää saada varpaita lämpimäksi ja jouduin riisumaan sukat jaloista ja lämmittämään niitä käsillä. Mietin tuona hetkenä mielessäni, että mikähän ihme siinä on, että ihmisen pitää laittaa vapaaehtoisesti itsensä tällaiseen tilanteeseen, jossa on pahimmassa tapauksessa leikki kaukana. Olinhan jo käynyt kuusi vuotta sitten omilla äärirajoilla, kun sain aivoinfarktin, jonka seurauksena tilastojen mukaan minun pitäisi olla kuollut tai paljon huonommassa kunnossa. Pitääkö minun vielä vapaaehtoisesti viedä itseni samaan pisteeseen, jotta saisin jotain todistettua itselleni?
                      Ajatusten vilistäessä mielessäni ymmärsin myös, että luontoon on syytä lähteä aina hyvin nöyrällä asenteella, koska se voi olla meille hyvin ankara, varsinkin talvella ja ennen kuin haaveilee lähtevänsä täysin erämaahan, niin on syytä osata riittävät selviytymistaidot, jotta retkeltä palaa aina hengissä takaisin.

Näitä asioita pohtiessani aloin vaipumaan uneen, mutta ennen sinne vaipumista tarkistin vielä, että Kamilla on kaikki hyvin. Koirasta ei näkynyt kuin punainen kuononpää kun se makoili ahkiokassissa, missä oli eristeenä solumuovia ja lampaantalja alustana sekä minun toppatakki sekä villatäkki peittona. Tästä huolimatta ei tuo yö tuntunut menevän Kamilla yhtään paremmin, mutta olin itsekin yöllä melko jäässä, jonka johdosta yöunet jäi jälleen vähiin.

Aamulla jouduin myöntämään sen, että minulle pakkasraja todellakin huitelee siellä -15 pakkasasteen korvilla, eikä mielellään yhtään sen yläpuolella.  Kamin osalta tulin taas siihen tulokseen, että siitä ei ole talvella nukkumaan teltassa. Mietin kuitenkin, että annan telttailulle kevät-talvella uuden mahdollisuuden, jolloin ilmat on lämpimämpiä sekä päivällä, että yöllä.
                     
Kun nyt olen joutunut luopumaan haaveista koiran kanssa vaeltamisesta talvella, niin ajattelin kokeilla, että miten Kami suhtautuu lumikammissa yöpymiseen, joka oikein tehtynä on huomattavasti lämpimämpi paikka nukkua, kuin teltta. Lukeman perusteella -20 pakkasasteen vallitessa kammissa olisi nollakeli. Jos koira pärjäisi tällaisissa oloissa, niin se mahdollistaisi yön yli kestävät pilkkiretket, jolloin pyöritään samalla alueella. Lumikammin rakentaminen on sen verta vaivalloista, että sitä ei rakenna vaellusreissulla, kuin hätätilanteessa.

Onneksi vuosi on kuitenkin pitkä aika ja siihen kuuluu myös pitkä sulan maan kausi, jolloin voimme viettää maastossa pidempiä aikoja vaeltaen ja eikä minun tarvitse olla silloin huolissaan koiran selviytymisestä lämpötilan vuoksi. Eli viimeistään silloin pääsen toteuttamaan luonnossa olemista sellaisena, minkälaisena sen haaveilen olevan tämän vuoden aikana.


Täytyy hattua nostaa koiralle, kun tällaisia taakkoja jaksaa vetää
Nuotion ääressä tunnelma on aina taattu
Toimii talvikiilana paremmin, kuin muovikassi
Ulkonäkö voi joskus pettää