lauantai 18. helmikuuta 2017

Ajatuksena viiden vaaran valloitus

Kun käyn mielessäni läpi tämän talven retkiäni, niin minulle herää sellainen tunne, ettei niistä yksikään ole täysin onnistunut reissu. Retkilläni on aina tapahtunut jotain, joka on jäänyt painamaan mieltäni. Onpa sitten ollut kyse jostain tavastani toimia tietyissä tilanteissa, jokin asia mitä en ole osannut ottaa ennalta huomioon, jokin tekninen ongelma tai oma huolimattomuus, joka edellisellä reissulla kostautui siten, että telttani kärähti käyttökelvottomaksi.
Näistä kaikista asioista olen kuitenkin oppinut paljon ja tunnen siten myös kehittyneeni talviretkeilijänä, mutta sisimmässäni koen kuitenkin epäonnistumisen tunnetta ja haluaisin saada siihen vielä muutoksen tämän talven aikana. Niinpä kehittelin itselleni haasteen, jonka onnistunut suorittaminen pyyhkisi kaikki tämän talven aikana kertyneet epämukavat muistikuvat mielestäni.
Horisontissa Iivaara
 Tämä tuleva haaste alkoi kehittymään mielessäni taannoisen Iivaaran vaelluksen toisena päivänä, joka oli poikkeuksellisen haastava, niin ilman, kuin päivän aikana koettujen tapahtumien suhteen. Verkkokalvoilleni on piirtynyt hyvin selkeä kuva tuon päivän aikana koetuista tapahtumista ja siitä, kuinka päivä alkoi. Mukavan ja normaalin aamun kulkusuunnan muuttamiseen kohti odottamattomia haasteita tarvittiin vain yksi ajatus, joka oli, että jokohan tämä reissu menisi niin sanotusti putkeen?
Tällä samalla sekunnilla telttani pohjalla oli puoli litraa kiehuvaa vettä, jonka seurauksena suurin osa varusteistani olivat märkiä, aina makuupusseja myöten! En jotenkin edes kehtaa muistella sitä kiroamisen määrää, kun jouduin pakkaamaan näitä kamoja omiin pakkauspusseihinsa ja edelleen ahkioon. Yön ja aamun aikana oli vielä kaiken lisäksi kehittynyt todella voimakas myrsky, mikä ei auttanut yhtään mielialani nousemiseen.
                      Jouduin taivaltamaan kohti Iivaaraa tuona päivänä läpi lumipyörteiden, joita tuulen voimasta nousi jään pinnalta korkealle ilmaan ja läpi lumisateen, joka tippui taivaalta vaakatasossa. En kyennyt pitämään edes taukoja koko päivänä sään johdosta, koska suojaisan paikan hakeminen olisi vaatinut liian paljon energiaa ja katsoin viisaammaksi käyttää sen eteenpäin kulkemiseen.
Kun olin kävellyt ylipitkän päivän ja aloitin vähillä energioilla nousemisen Iivaaran rinteille, niin jostain kumman syystä mieleeni alkoi hiipimään ajatus valloittaa osa Kuusamon suurimmista vaaroista yhden retken aikana. Kuluneiden viikkojen aikana tämä ajatus on jalostunut mielessäni viiden vaaran valloitukseksi.

Tulevan haasteen reitti piirretty punaisella viivalla
Tämän haasteen toteutukseen olen ajatellut ryhtyä huhtikuun alusta ja aikaa minulla on käytettävissä sen suorittamiseen noin kolme viikkoa. Tulevan retkeni reitti minulla tulisi alustavasti kulkemaan siten, että aloittaisin retken Kuusamon keskustasta ja kulkisin ensin tutun reitin Kuusamojärven ja Iijärven kautta Kuusamon eteläpuolella olevalle Iivaaralle (469 m), jonka huiputtaisin ensimmäisenä.
Täältä minun ajatuksena olisi lähteä kohti Kuntivaaraa (481 m), jonka lähelle pääsisin myös seurailemalla vesistöjä, joita pitkin kulkeminen on huomattavasti helpompaa. Sen jälkeen, kun tämä vaara olisi huiputettu, niin lähtisin kulkemaan kohti Rukan seutua, jossa sijaitsevat loput vaarat suhteellisen pienellä alueella. Tämä väli tulisi myös olemaan luultavasti retkeni haastavin, koska en pysty hyödyntämään vesistöjä kovinkaan paljon ja kulkeminen tulee varmasti hidastumaan.
                      Päästyäni Rukan seudulle, suuntaisin ensimmäisenä matkani kohti Pyhävaaraa (460 m) ja siitä edelleen kohti Valtavaaraa (492 m), josta jatkaisin matkaani kohti retkeni päätepistettä, joka sijaitsee Konttaisen (437 m) laella. Olen jättänyt Rukatunturin valloituksen retkeltäni pois, koska en ole varma pystyykö sen päälle kipuamaan talvella, varsinkaan, kun turistikausi on tuolloin vilkkaimmillaan.

Kuusamon keskustasta Iivaraaralle on helppo suunnistaa
Tämä suunniteltu retkeni tulisi olemaan siinä mielessä poikkeava aikaisempiin retkiini verrattuna, että ajattelin suorittaa sen yksin. Tähän on syynä se, minkä opin viime reissulla, etten ota enää koiraani teltan sisälle, varsinkaan talvella, kun käytän siellä keitintä. Riskit ovat tällöin liian suuret ja kun Kami ei todennäköisesti tarkenisi nukkua öitä ulkona, niin koiran ottamisesta mukaan on turha edes haaveilla.
                      Tuo viime retken katastrofi sai kuitenkin alkunsa täysin minun omasta huolimattomuusvirheestäni. Koirani sekoitti vain hieman tuota soppaa, mikä on nostanut mieleeni erilaisia kauhukuvia siitä, joita pelkästään koirani saattaisi aiheuttaa. Eihän sen tarvitse kuin reagoida johonkin ääneen nopealla liikkeellä, joka voi johtaa siihen, että keitin on kumollaan teltassa ja se saattaisi johtaa tilanteeseen, missä havahtuisin olevani erämaassa ilman varusteita.
Näätälammen autiotupa Iivaaralla
                      Viime retkemme tilanne ei kuitenkaan johtanut onneksi aivan näin suuriin materiaalisiin vahinkoihin, vaan selvisimme yhdellä ylimääräisellä tuuletusaukolla teltan katossa ja itse pelkällä säikähdyksellä, mutta ainekset tuon katastrofin kärjistymisestä olivat olemassa.

Tämä tilanne sai alkunsa siitä, kun olin sammuttamassa monipolttoainekeitintä ja en malttanut odottaa sen jäähtymistä. Aloin irroittamaan polttoainepullosta painepumppua pois välittömästi, samalla tavalla, niin kuin olen tehnyt lukuisia kertoja aiemmin. Tämän johdosta en osannut pelätä mitään, mutta tällä kertaa pullosta vapautunut kaasu leimahti tuleen. Syynä tähän on voinut olla se, että keittimen polttimeen oli jäänyt vähäisen karstan sekaan kekäle palamaan, poltin saattoi olla liian kuuma tai siinä on vielä ollut olematon sininen liekki palamassa, jota en yksinkertaisesti huomannut.
Kami reagoi tähän välittömästi ja heitti päällään olleen makuupussin liekkiä kohti, samalla kun se nousi seisomaan. Makuupussi syttyi tuleen ja tämä sai teltassa aikaan todellisen tilanteen! Koirani pyrki teltasta ulos ja olikin ensimmäinen asia, minkä tein, että avasin sille oven. Nämä muutamat sekunnit, joita käytin koirani huomioimiseen, saattoivat olla ratkaisevia tekijöitä teltassa syntyneisiin tuhoihin, koska en päässyt heti sammutustöihin.
Liekki oli jo ennättänyt hipaista teltan kankaita ja se poltti pahoin sisäteltan katon ja reiän ulkotelttaan. En tuossa vaiheessa kuitenkaan jäänyt ihmettelemään vahinkoja, vaan heitin makuupussin pihalle ja sammutin sen.  

Kun tilanne tämän jälkeen rauhoittui, niin huomasin olevani aivan shokissa ja fleece-vaatteeni oli täynnä untuvaa, joita oli päässyt pihalle makuupussista. Koetin tähyillä koiraani, mutta en nähnyt sitä enää missään ja pelkäsin, että sille oli sattunut jotain.
Lähdin loikkimaan lumihangessa Kamin jälkien perään ja huomasin, että minulla oli otsalampusta patterit aivan lopussa. Näkyvyys ei ollut montaa metriä, kun painelin yön pimeyteen untuvien pölistessä vaatteistani noin 10 m/s tuulessa. Näytin varmaan siltä, kuin olisin ollut suurikokoinen lintu, jolla on paha sulkasato käynnissä.
                      Sain koirani silmät kiilumaan otsalampun valossa, kun saavuin metsästä järven jäälle. Huomasin Kamin olevan todella pelokas, koska se ei antanut edes minun lähestyä sitä, mutta oliko tuo nyt edes mikään ihme!? Jouduin varmaan varttitunnin houkuttelemaan sitä luokseni, välillä ryömien sitä kohti ja puhuen mukavia. Viimein sain kuitenkin luottamuksen takaisin ja me oltiin taas kavereita.

Tämä tilanne opetti minua nostamaan turvallisuustasoni aivan uuteen luokkaansa ja aion tästä eteenpäin pitää tulevilla retkilläni ajatukseni kaikessa tekemisessä niin hyvin mukana, kuin vain suinkin pystyn.
                      Tulevan vaarojen valloituksen aikana tulen myös liikkumaan sellaisilla alueilla, joissa apu ei välttämättä ole välittömässä läheisyydessä, siksi turvallisuus muodostuu vieläpä ensiarvoisen tärkeäksi. 

Joskus retkillä pakkasen kiristyminen on arvelluttavaa

Apumoottoria käytetään tarvittaessa

Kun käy tuvilla, niin on kohteliasta katsoa omaa napaa pidemmälle

Hyvää ja raikasta

maanantai 6. helmikuuta 2017

Elämää väsymysoireen kanssa Osa 2.

Ensimmäisen kokonaisen kesän vietettyäni mökillä toisen aivoinfarktin jälkeen luulin, että olen onnistunut selättämään aivoväsymyksen. Minulla oli jotenkin ihmeen pirteä olo, joka olisi ollut mukava viedä pysyvästi myös sen aikaiseen kotikaupunkiini. Sinne palattuani ei kuitenkaan mennyt aikaa kuin noin viikko ja kaikki tuntui olevan taas ennallaan, väsymys oli palannut.

Tämä kokemus opetti minulle sen, että ympäristöllä saattoi olla suuri vaikutus väsymysoireen kokemiseen. Kun myös seuraavalla kerralla sama positiivinen vaikutus toistui pidemmän aikaa luonnonhelmassa ollessani, niin oli selvää, että sillä oli vaikutusta. Olin tietenkin innoissani löydettyäni luonnonmukaisen lääkkeen oireeseeni, mutta en kuitenkaan vielä tuolloin nähnyt itseäni asuvan luonnon äärellä.
Vaikka ajatukseni muutosta oli pääasiallisesti romanttiset, niin näin siinä myös massiivisen varjopuolen. En nimittäin tykännyt ajatuksesta, että joutuisin viettämään aikaani yksin. Sen vuoksi en suin päin ryhtynyt muuttopuuhiin, vaan jäin kärvistelemään kaupunkiin. Olin kuitenkin päättänyt olla luovuttamatta etsimästä tapoja elää tämän viheliäisen oireen kanssa ja kuin sattuman kaupalla löysin pyöräretkeilystä itselleni sopivan elämäntavan.

Pyöräretkissä pystyin yhdistämään mukavalla tavalla sosiaalisen elämän ja luonnossa olemisen. Pystyin päivisin olemaan ihmisten ilmoilla, kun olin tien päällä ja pääsin tapaamaan kasvotusten ihmisiä silloin, kun saavuin kaupunkiin. Siellä juttuseuraa ei ollut vaikeaa saada, koska hyvin monet tuntuivat olevan kiinnostuneita retkipyöräilijästä, jolla istui koira peräkärryssä.
Aina kun päivänmittaa minulla alkoi tulemaan sellainen olo, että nyt täytyy päästä lepäämään, niin pystyin vetäytymään tien laidalta kohti luontoa ja omaa rauhaa. Pyöräretkeilyssä oli myös se hyvä puoli, että sain sen myötä tekemistä pimeisiin talvipäiviin, kun suunnittelin seuraavia retkiä ja pidin kuntoani yllä.

Vaikka arkeni oli muuttunut kolmessa vuodessa toisen aivoinfarktin jälkeen monella tapaa parempaan suuntaan, niin kuitenkin siitä tuntui puuttuvan jokin tärkeä palanen, varsinkin talvella.
                      Olin kaupungissa hyvin turhautunut, koska minulla oli jonkin verran toimintakykyä ja varsinkin fyysistä touhua olisin tehnyt mielellään enemmän, koska väsymysoire ei ole niinkään sidoksissa siihen, vaan vallitsevaan ympäristöön, missä se tapahtuu ja sen tuottamiin aivoärsykkeihin.
                      Aikaani kaupungissa en pystynyt myöskään käyttämään lukemiseen tai muuhun sellaiseen, koska päivässäni on vain aamun neljä ensimmäistä tuntia, jolloin tiedonkäsittelyni on niin terävää, että lukeminen olisi mahdollista.

Vuosien varrella näiden kokemusten ja huomioiden myötä aloin hiljalleen hyväksymään sen tosiasian, että minun on muutettava lähemmäs luontoa, jotta elämänlaatuni voisi parantua. Olinhan muutenkin henkeen ja vereen luontoihminen, joten muutto toisi minulle vain kaikki harrastusmahdollisuudet käsien ulottuville.
Olin sitä paitsi kyllästynyt elämään koko ajan psyykksisesti omilla äärirajoilla suuremmassa kaupungissa ja koin, että se ei tulisi edistämään minun kuntoutumista. Halusin tältäkin osin saada tilaa ympärilleni, jossa pystyin hengittämään vapaammin, mutta näin muutossa vielä saman varjopuolen, eli yksinäisyyden.
                      Tässä asiassa on kuitenkin se hyvä puoli, että minun sisimmässäni onneksi elää erakkopersoona ja viihdyn myös paljon aikaa yksin, mutta se ei kuitenkaan sulje pois sitä tosiasiaa ettenkö joskus haluaisi kysyä kasvotusten joltain ihmiseltä, että ”Moi! Mitä sinulle kuuluu” ja kertoa myös omia kuulumisia.

Jollain tapaa haluan kuitenkin uskoa siihen, että minun ei kuitenkaan tarvitse lopun ikää maksaa tästä ”uudesta elämästä” yksinäisyyden hintaa, vaan ehkä kaikki vielä muuttuu. Ehkä pystyn vahvistamaan mieltäni siten, että jonain päivänä väsymysoireella ei ehkä ole niin suurta valtaa vaikuttaa minuun tai sitten vain huomaan, että ympärillänihän on mukava sosiaalinen piiri.
En ole luonteeltani luovuttaja tyyppiä vaikeiden asioiden edessä, vaan näen ne ennemminkin haasteina ja mielenkiintoisina asioina. Ennen kun sairastuin, niin en kuitenkaan olisi voinut ikäpäivänä kuvitella, että joudun joskus tällaisen haasteen eteen, jossa pelkästään juttelu toisen ihmisen kanssa voi viedä minut painajaismaiselle tripille.