Elämää väsymysoireen kanssa Osa 2.

Ensimmäisen kokonaisen kesän vietettyäni mökillä toisen aivoinfarktin jälkeen luulin, että olen onnistunut selättämään aivoväsymyksen. Minulla oli jotenkin ihmeen pirteä olo, joka olisi ollut mukava viedä pysyvästi myös sen aikaiseen kotikaupunkiini. Sinne palattuani ei kuitenkaan mennyt aikaa kuin noin viikko ja kaikki tuntui olevan taas ennallaan, väsymys oli palannut.

Tämä kokemus opetti minulle sen, että ympäristöllä saattoi olla suuri vaikutus väsymysoireen kokemiseen. Kun myös seuraavalla kerralla sama positiivinen vaikutus toistui pidemmän aikaa luonnonhelmassa ollessani, niin oli selvää, että sillä oli vaikutusta. Olin tietenkin innoissani löydettyäni luonnonmukaisen lääkkeen oireeseeni, mutta en kuitenkaan vielä tuolloin nähnyt itseäni asuvan luonnon äärellä.
Vaikka ajatukseni muutosta oli pääasiallisesti romanttiset, niin näin siinä myös massiivisen varjopuolen. En nimittäin tykännyt ajatuksesta, että joutuisin viettämään aikaani yksin. Sen vuoksi en suin päin ryhtynyt muuttopuuhiin, vaan jäin kärvistelemään kaupunkiin. Olin kuitenkin päättänyt olla luovuttamatta etsimästä tapoja elää tämän viheliäisen oireen kanssa ja kuin sattuman kaupalla löysin pyöräretkeilystä itselleni sopivan elämäntavan.

Pyöräretkissä pystyin yhdistämään mukavalla tavalla sosiaalisen elämän ja luonnossa olemisen. Pystyin päivisin olemaan ihmisten ilmoilla, kun olin tien päällä ja pääsin tapaamaan kasvotusten ihmisiä silloin, kun saavuin kaupunkiin. Siellä juttuseuraa ei ollut vaikeaa saada, koska hyvin monet tuntuivat olevan kiinnostuneita retkipyöräilijästä, jolla istui koira peräkärryssä.
Aina kun päivänmittaa minulla alkoi tulemaan sellainen olo, että nyt täytyy päästä lepäämään, niin pystyin vetäytymään tien laidalta kohti luontoa ja omaa rauhaa. Pyöräretkeilyssä oli myös se hyvä puoli, että sain sen myötä tekemistä pimeisiin talvipäiviin, kun suunnittelin seuraavia retkiä ja pidin kuntoani yllä.

Vaikka arkeni oli muuttunut kolmessa vuodessa toisen aivoinfarktin jälkeen monella tapaa parempaan suuntaan, niin kuitenkin siitä tuntui puuttuvan jokin tärkeä palanen, varsinkin talvella.
                      Olin kaupungissa hyvin turhautunut, koska minulla oli jonkin verran toimintakykyä ja varsinkin fyysistä touhua olisin tehnyt mielellään enemmän, koska väsymysoire ei ole niinkään sidoksissa siihen, vaan vallitsevaan ympäristöön, missä se tapahtuu ja sen tuottamiin aivoärsykkeihin.
                      Aikaani kaupungissa en pystynyt myöskään käyttämään lukemiseen tai muuhun sellaiseen, koska päivässäni on vain aamun neljä ensimmäistä tuntia, jolloin tiedonkäsittelyni on niin terävää, että lukeminen olisi mahdollista.

Vuosien varrella näiden kokemusten ja huomioiden myötä aloin hiljalleen hyväksymään sen tosiasian, että minun on muutettava lähemmäs luontoa, jotta elämänlaatuni voisi parantua. Olinhan muutenkin henkeen ja vereen luontoihminen, joten muutto toisi minulle vain kaikki harrastusmahdollisuudet käsien ulottuville.
Olin sitä paitsi kyllästynyt elämään koko ajan psyykksisesti omilla äärirajoilla suuremmassa kaupungissa ja koin, että se ei tulisi edistämään minun kuntoutumista. Halusin tältäkin osin saada tilaa ympärilleni, jossa pystyin hengittämään vapaammin, mutta näin muutossa vielä saman varjopuolen, eli yksinäisyyden.
                      Tässä asiassa on kuitenkin se hyvä puoli, että minun sisimmässäni onneksi elää erakkopersoona ja viihdyn myös paljon aikaa yksin, mutta se ei kuitenkaan sulje pois sitä tosiasiaa ettenkö joskus haluaisi kysyä kasvotusten joltain ihmiseltä, että ”Moi! Mitä sinulle kuuluu” ja kertoa myös omia kuulumisia.

Jollain tapaa haluan kuitenkin uskoa siihen, että minun ei kuitenkaan tarvitse lopun ikää maksaa tästä ”uudesta elämästä” yksinäisyyden hintaa, vaan ehkä kaikki vielä muuttuu. Ehkä pystyn vahvistamaan mieltäni siten, että jonain päivänä väsymysoireella ei ehkä ole niin suurta valtaa vaikuttaa minuun tai sitten vain huomaan, että ympärillänihän on mukava sosiaalinen piiri.
En ole luonteeltani luovuttaja tyyppiä vaikeiden asioiden edessä, vaan näen ne ennemminkin haasteina ja mielenkiintoisina asioina. Ennen kun sairastuin, niin en kuitenkaan olisi voinut ikäpäivänä kuvitella, että joudun joskus tällaisen haasteen eteen, jossa pelkästään juttelu toisen ihmisen kanssa voi viedä minut painajaismaiselle tripille. 

Kommentit

Suositut tekstit